Blogi

Lue kirjoituksia nuorten elämästä ja työstä heidän parissaan. Ota yhteyttä ja kirjoita.
1.11.2014

Luokkakuva tarkentuu

 Tommi Laitio| 28.6.2013
Julkaistu aikaisemmin tommilaitio.munstadi.fi

 

Olen tänään ollut Helsingin kaupungin palveluksessa 264 päivää. Suurin henkilökohtainen ja ammatillinen oppiminen on ollut köyhyyden ja eriarvoisuuden kysymyksissä. On selvää, että Helsinki ei onnistu tarpeeksi hyvin tasavertaisten mahdollisuuksien tarjoamisessa tässä kaupungissa kasvaville nuorille. Eriarvoisuuden todellisuuden ymmärtämiseksi rakennamme nyt nuorten hyvinvointiraporttia.  

Köyhyys – tai poliittisesti korrektimmin pienituloisuus – kasvaa Helsingissä muuta maata nopeammin. Kaupunginvaltuuston strategiatyön perustana olleen Helsingin tila ja kehitys 2012 -raportin mukaan 16,5 prosenttia alle 18-vuotiaista asuu pienituloisessa perheessä. Pienituloisuus tarkoittaa, että perheen tulot ovat vähemmän kuin kuusikymmentä prosenttia helsinkiläisen asuntokunnan tuloista.  Erot kaupungin sisällä ovat jyrkkiä: kun Östersundomissa alle viisi prosenttia talouksista on pienituloisia, itäisessä suurpiirissä määrä on viisi kertaa suurempi.  

Rahojen – tai virkakielellä resurssien – riittävyys ei tarjoa kuitenkaan riittävää kuvaa eriarvoisuudesta. Juuri tässä ainakin itselläni on tapahtunut suurin silmien aukeneminen. Köyhyyttä on aiempaa vaikeampi tunnistaa, koska se näyttää erilaiselta kuin ennen. Köyhyys ei ole enää kengättömiä likaisia lapsia. Köyhyys nuorten kohdalla tarkoittaa usein sitä, että vanhemmilla ei ole arkirutiineja tai vaihtoehtoisesti ei lainkaan vapaa-aikaa. Jonathan Wolff ja Avner de-Shalit kirjoittavat erinomaisessa kirjassaan Disadvantage, että eriarvoisuus näkyy resurssipuutteen lisäksi yhä useammin rajallisempina mahdollisuuksina suunnitella elämää. Köyhyys tarkoittaa pelkoa pesukoneen hajoamisesta tai sairastumisesta. Wolffin ja de-Shalitin Britanniassa ja Israelissa tekemien haastattelujen mukaan eriarvoisuus näkyy myös tunteena, että ei voi olla muille hyödyllinen. Se näkyy leimautumisena ja julkisen vallan urkkimisena yksityisasioihin. Ei suurimmalla osalla meistä – niin, meistä hyväosaisista – kaupunki tule katsomaan, että miten rahamme käytämme. Nuorten kohdalla perheen epävarma tilanne on usein myös sitä, että pitää jatkuvasti tsempata, pitää olla reipas, pitää suostua kaikkeen. Pitää varoa pienimpiäkin virheitä. Toisaalta eriarvoisuus ja köyhyys johtavat usein siihen, että joutuu rikkomaan sääntöjä – turvautumaan epärehellisiin keinoihin.   Useammalle helsinkiläiselle tekisi hyvää matkustaa laajemmin kaupungin sisällä. Itse kantakaupunkilaisena olen tajunnut viime kuukausina kolme helposti ristiriitaiselta kuulostavaa asiaa. Ensinnäkin sen, että itähelsinkiläisyys on vahva nuorten identiteetti ja että esimerkiksi nuoret eivät kaipaa minun voivotteluani Kontulan ostarin baarien määrästä jos en pysty tekemään asialle jotain. Toiseksi olen ymmärtänyt, että kyllä jokaiseen ihmiseen vaikuttaa se, että jos näkee joka päivä rähinää tai sekaisin olevia ihmisiä.  Arkiympäristön erot ovat Helsingissä todella suuria. Esimerkiksi Kannelmäen Sitratorin rauhattomuus oli yksi merkittävimpiä teemoja osallistuvan budjetin työpajassa Kantsussa. Ja kolmanneksi sen, miten iso merkitys on sillä, että joukkoliikenne on kohtuuhintaista. Nuoret ovat monissa keskusteluissa nostaneet esille epäkohtana esimerkiksi sen, että 17-vuotias joutuu maksamaan aikuisen kertalipun.  

Helsingistä on tullut normaali eurooppalainen suurkaupunki siinä mielessä, että kaupunkilaisten ”normaalit” erilaistuvat. Siksi kantakaupunkilaiset ratkaisuehdotukset tai hyvää tarkoittava huolipuhe lähiöistä kuulostavat helposti naiiveilta. Emme ole riittävästi kosketuksissa toistemme todellisuuksiin. Eriarvoisuuden ja erilaisuuden selkeä läsnäolo tuo meille kaikille lisää velvoitteita empatiaan – kykyyn katsoa asioita toisten näkökulmasta ja kysyä tarkemmin.  

Syksyn isoin projekti nuorisoasiainkeskuksessa on nuorten hyvinvointiraportin suunnittelu tietokeskuksen kanssa. Helsinki julkaisee jatkossa vuosittain nuorten hyvinvointiraporttia, joka perustuu Martha Nussbaumin ja Amartya Senin kehittämään toimintakykyajatteluun. Nussbaumin ajattelussa huomio on siinä, mitä ihmiset voivat elämässään todella tehdä. Nussbaumin ja Senin ajattelu panee painopisteen yhtäläisten kykyjen turvaamiseen kaikille ja hyväksyy ihmisten tekemät erilaiset valinnat kykyjen käytössä. Helsingissä ennen juhannusta vierailleen Nussbaumin mukaan toimintakykyajattelussa on olennaista vahvistaa demokraattista keskustelua siitä, mikä minimitaso toimintakyvyissä yhteiskunnan tulee taata sekä lisätä ihmisten oman kokemustiedon merkitystä. Osana hyvinvointiraporttia tulemme siis lisäämään valtavasti nuorten kuulemista, kun suunnittelemme nuorten palveluiden uudelleensuuntaamista. Tulemme lisäämään keskustelua nuorten kanssa vaikeista teemoista kuten ilmastonmuutos tai köyhyys.  

Nussbaumin ja Senin ajattelua soveltaneiden Wolffin ja de-Shalitin mukaan yhteiskunnalla on velvollisuus huolehtia, että eriarvoisuudet eri toimintakyvyissä eivät aina kasaudu tietyille ihmisryhmille. He muistuttavat, kuinka monet sinänsä hyviltä kuulostavat eriarvoisuuden vastaiset toimenpiteet itse asiassa heikentävät ihmisten kokemusta itsestään hyödyllisinä ja älykkäinä toimijoina omassa ja muiden elämässä. Siksi Wolff ja de-Shalit puhuvat voimakkaasti esimerkiksi harrastusmahdollisuuksien lisäämisestä kaikille vaihtoehtona esimerkiksi köyhille suunnatuille harrastusseteleille.  

Eriarvoisuuden läsnäolo Helsingissä tuo aivan uusia vaatimuksia myös meille hyväosaisille. Olen itse kaupungilla työskennellessäni oppinut, että avoimuus omasta tilanteesta ja lähtökohdista on usein paljon parempi lähestymistapa kuin väite siitä, että me olemme kaikki samassa pelissä mukana. Se ei ole helppoa. On usein sosiaalisesti kiusallista sanoa, että asuu Etelä-Helsingissä. Mutta se on hyödyllistä kiusallisuutta. Enkä ole ollut kiusallisen rehellisyyden tuloksena yhdessäkään tilanteessa, jossa sitä olisi käytetty minua vastaan.  

Olen myös oppinut työkavereiltani nuorisoasiainkeskuksessa, että usein on viisaampaa kysyä lisää kuin verrata toisen kokemusta johonkin omaan kokemukseen. On ollut mainiota havaita, että nykyisillä nuorilla – ensimmäisellä suomalaisella globaalilla sukupolvella – on näitä selviytymis- ja kyselytaitoja enemmän kuin meillä erasmuslaisilla kolme-nelikymppisillä. Erilaisuuden keskellä eläminen on opettanut joustamaan, kysymään ja katsomaan toisen näkökulmasta.  

Eriarvoisuuden tunnustaminen ja tunnistaminen ääneen on olennaista myös yhteiskuntarauhan näkökulmasta. Hollantilaisen journalistin Yvonne Zonderopin mukaan ulkomaalaisvastaisuuden nousun taustalla Alankomaissa on isona tekijänä liberaalin eliitin väite tasa-arvoisuudesta. Zonderopin mukaan juuri tämä sokeus eroille synnyttää heikossa asemassa olevissa vihaa yhteiskuntaa ja sen päättäjiä kohtaan ja saa toivomaan yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin asioihin.  

Erilaisuuden keskellä eläminen opettaa myös yhtä asiaa, jonka Martha Nussbaum näki olennaisena ihmisenä selviytymisen taitona: että tunnistaa, mitä puutteita tai vaikeuksia itsellä ei ole. Parhaimmillaan se kääntyy ymmärrykseksi siitä, mitä itse on saanut ja mitä toiset eivät ole saaneet. Parhaimmillaan se kääntyy ymmärrykseksi siitä, että oma asema ei ole vain omaa ansiota. Ja parhaimmillaan se saa toimimaan oikeudenmukaisemman yhteiskunnan hyväksi. Oma toiveeni on, että tuo kasvukertomus tapahtuisi useammin helsinkiläisillä nuorisotaloilla.

 Tommi Laitio
nuorisotoimenjohtaja
Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus