Synnytysosastolle asti kaikki meni hyvin. Kun Varpu sairastui synnytyksen jälkeen, isä hoivasi vauvaa yötäpäivää kahden viikon ajan, ja hoitajat kehuivat, etteivät ikinä olleet nähneet yhtä omistautunutta nuorta miestä. Isä kuitenkin lähti Avan ollessa kaksi kuukautta vanha. Neljän vuoden seurustelu päättyi, ja Varpu jäi yksin pienen lapsen kanssa. Helsinkiläisistä 25-29-vuotiaista yksinhuoltajista valtaosa on naisia.

Elatusmaksuista taisteltiin oikeudessa, ja tänä päivänä isän olemassaolosta ei muistuta muu kuin kuukausittainen rahasumma tilillä. Se auttaa, sillä yksinhuoltajan antama taloudellinen tuki lapselle on usein pienempi kuin kahden huoltajan perheissä.

Kiireisessä arjessa isää ei ehdi ikävöidä. 26-vuotias Varpu on tänä syksynä päässyt peruutuspaikalta opiskelemaan lähihoitajaksi ja on parhaillaan työharjoittelussa nuorten huostaanottokodissa. Hän on löytänyt oman alansa ja haaveilee nuorisokodin perustamisesta.

”Tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä. Tulen nuorten kanssa hyvin toimeen ja työpaikallani olen keksinyt paljon kehitysideoita”, hän sanoo.

Varpun äidistä on ollut paljon hyötyä Avan hoidossa. “Musta tuntuu että mulla on kultalusikka suussa, mutten edes osaa arvostaa sitä”, Varpu hymähtää.

Tähtäimessä kommuuni

Varpu kertoo lähtevänsä vuoden päästä kuukaudeksi Tansaniaan työharjoitteluun hoitamaan HIV-tartunnan saaneita lapsia. Silloin Ava jää mummin luokse Suomeen. Varpu asui teini-ikäisenä  ulkomailla, muun muassa Yhdysvalloissa ja Australiassa, ja jonain päivänä hän toivoo vielä voivansa pakata laukkunsa ja lähteä tyttärensä kanssa maailmalle. Varpu kuuluukin ikäluokkaan, jossa maastamuutto on yleisintä Suomessa.

”Lähihoitajan työn etuja on, että ammattia voi harjoittaa missä päin maailmaa tahansa. Voisin hyvin kuvitella asuvani Avan kanssa ulkomailla.”

Varpu ja Ava asuvat tällä hetkellä Varpun lapsuudenkodissa Laajasalossa putkiremonttia paossa. Oma koti, Varpun äidiltään vuokraama asunto, sijaitsee vain kivenheiton päässä. Syntyperäinen helsinkiläinen viihtyy kotiseuduillaan, sillä "veri vetää itään". Hän etsii kuitenkin uutta asuntoa.

”En haluaisi asua äidin kämpässä, sillä hän ei aina muista kunnioittaa yksityisyyttäni, vaan tulee sisään milloin tahansa omilla avaimillaan. Siitä on aiheutunut aika monta kertaa kränää. Unelmani olisi löytää joku kiva kommuuni. Aika harvassa ovat kuitenkin ne, jotka haluavat ottaa lapsen kämppikseksi.”

Ei enää ikinä tyhjän päällä

Vaikka arki pyörii kohtuullisen kivuttomasti, Varpu tuntee itsensä välillä yksinäiseksi. Helsingissä on keskimäärin vähemmän alle 30-vuotiaita yksinhuoltajia kuin muualla Suomessa. Silti jonkinlaiselle yksinhuoltajien yhteistoiminnalle olisi varmasti kysyntää.

”Haluaisin tavata muita yksinhuoltajia. Meille on olemassa jonkinlainen yhdistys, ja siitä puhutaan minulle aina neuvolassa, mutta tuntuu, että kynnys mennä sinne on liian korkea. Puistotoiminnassa olemme sen sijaan tutustuneet muihin perheellisiin. Jos siellä järjestettäisiin vaikka viikoittain yksinhuoltajien kahvittelut, se olisi todella kiva.”

Varpun mielestä Suomessa ei ole järin lapsiystävällinen ilmapiiri.

”Täällä suhtaudutaan lapsiin todella nihkeästi. Mulla ei ole montakaan kaveria jäljellä, he pitävät lastani lähinnä rasitteena. Ex-poikaystäväni oli aasialainen ja hänen suvussaan lapsia vietiin milloin kenenkin hoidettavaksi.Täällä ollaan kaikesta suuressa kiitollisuuden velassa. On korkea kynnys pyytää palveluksia ja harvoin kukaan edes suostuu ottamaan lasta vahdittavakseen. Suomalaisnuorilla ei ole kokemusta lapsista, mikä olisi aivan absurdia muualla päin maailmaa”, hän sanoo.

Varpu ei kuitenkaan ole katkera, vaan suhtautuu tulevaisuuteen valoisin mielin.

”Toivon, että Ava pääsee matkustamaan paljon, ja saa kaiken, mitä itselläni ei ollut pienenä. Vanhemmuudessa parasta on se, ettei enää ikinä ole tyhjän päällä. Vaikka elämä muuttuisi, tulisi ero, tai mitä tahansa, aina on joku, jota varten elää”, hän toteaa hymyillen.

Mikaela Remes/Kaskas Media