Selvityksen mukaan myönteistä on se, että monet maksuttomat, edulliset ja tietyille erityisryhmille räätälöidyt liikuntapalvelut ovatkin jo tarkoituksella sijoitettu niille alueille, joissa niille nähdään olevan suurin tarve (esimerkiksi 09 Helsinki Human Rights -säätiön toiminta painottuu maahanmuuttajavaltaisille alueille). Keskivertoa varakkaammilla alueilla tämäntyyppistä toimintaa järjestetään saman periaatteen mukaisesti jonkin verran vähemmän.

Helsingin keskustassa ja sen lähipiirissä on taas muihin alueisiin verrattuna enemmän tarjontaa erilaisista yksityisistä, maksullisista liikuntaharrastuksista. On todennäköisempää, että tällaisissa harrastuspaikoissa käyvät enimmäkseen parempituloiset tai muuten aktiivisesti liikkuvat, liikuntaharrastuksiaan priorisoivat ihmiset. Maksuttomuus tai edullisuus on ehdoton valtti yritettäessä tavoittaa niitä nuoria, jotka eivät entuudestaan ole fyysisesti aktiivisia. Lisäksi sijainti esimerkiksi koulun tai kodin lähellä on hyvin tärkeää – harrastamisen tulee olla mahdollisimman helppoa ja vaivatonta. Myönteistä on se, että Helsingissä tehdään jo nyt paljon arvokasta työtä nuorten ja erityisryhmien tavoittamiseksi ja palvelemiseksi. Esimerkkeinä voidaan mainita liikuntaviraston EasySport- ja NYT-liikunta-toiminnot sekä 09 Helsinki Human Rights -säätiön liikunnalliset kerhot ja ryhmät – näiden kaltaisten palveluiden ja toimintamallien myötä pystytään tavoittamaan eri elämäntilanteissa olevia lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia sekä tukemaan heitä monipuolisesti.

Helsingissä on paljon tietynlaisia nuoria, jotka eivät löydä tai kykene osallistumaan nykyisiin palveluihin lukuisista eri syistä. Se, että toiminta on esimerkiksi maksutonta tai siihen on avoin pääsy, ei välttämättä tarkoita sitä, että se todella on kaikille matalan kynnyksen toimintaa. Kaikista selkeimmin paitsioon jäävät tytöt, ulkomaalaistaustaiset ja etenkin ulkomaalaistaustaiset tytöt, ylipainoiset, motorisesti heikot sekä vähävaraiset nuoret. Lisäksi tiedetään myös se, että monelle nuorelle ajan puute sekä negatiiviset kokemukset liikunnasta ja itsestä liikkujana vaikuttavat liikunta-aktiivisuuteen kielteisesti. Masentuneiden ja ahdistuneiden helsinkiläisnuorten liikunta-aktiivisuudesta valitettavasti ei ole erityistä tutkimus- tai tilastotietoa, vaikkakin sirpaleisten tietojen perusteella voidaan arvella, että näillä saattaa olla jonkinlainen yhteys.

Huomattava on myös se, että tukea kaipaavia nuoria voi löytyä lähes mistä tahansa ryhmästä – ei siis pelkästään niin sanotuista riskiryhmistä – ja erityisesti näissä tapauksissa heitä voi olla merkittävästi vaikeampi tunnistaa. Ei myöskään voida yksioikoisesti olettaa, että kaikki nuoret todella kuuluvat niihin riskiryhmiin, joihin he esimerkiksi tilastotiedon perusteella näyttävät kuuluvan – ryhmien sisällä saattaa joissain tapauksissa olla enemmän vaihtelua kuin ryhmien välillä. On siis pidettävä mielessä, että kaikki vähävaraisten perheiden lapset eivät liiku vähän ja että ulkomaalaistaustaisten nuorten joukossa on lukuisia aktiivisia liikunnan harrastajia. Jotta apua tarvitsevat nuoret tunnistetaan onnistuneesti ja jotta he todella saavat kaipaamaansa tukea, tarvitsemme yhä sujuvampaa yhteistyötä eri toimijoiden kesken kuin myös joustavia ”siltoja” eri toimintojen välille. Vain tällä tavalla nuorisotoimijoilla on kattavammat mahdollisuudet antaa yksilöllisempää tukea sitä tarvitseville nuorille.

Sonja Lehtinen
Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus